Oppivelvollisuusiän nostamista olisi syytä harkita

Joidenkin arvioiden mukaan jopa noin kymmenen prosenttia ikäluokasta ei jatka opintoja peruskoulun jälkeen. Nuorilla, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä jatkotutkintoa, on suuri riski syrjäytyä työmarkkinoilta ja yhteiskunnasta. Kaikilla nuorilla perheolot eivät anna turvaa tai kannusta kouluttautumaan. Yhteiskunnan tuki perheille on tarpeen, mutta tukitoimetkaan eivät tavoita tai auta kaikkia. Peruskoulun ja toisen asteen oppilaitosten oppilashuolto sekä opinto-ohjaus riittävät onneksi suurimmalle osalle nuorista, mutta kaikkien jatkokouluttautumista tällä ei taata. On todella tärkeä tavoittaa nämä nuoret, jotka eivät hakeudu peruskoulun jälkeen koulutukseen tai jättävät opintonsa kesken. Yhtenä toimenpiteenä voisi harkita oppivelvollisuusiän nostamista 18 ikävuoteen.

Monien näkemysten mukaan nuorten tulee jatkossakin voida valita oma koulutuspolkunsa 16 ikävuoden jälkeen. Yhteiskunnalla ei kuitenkaan ole riittävästi keinoja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten saamiseksi takaisin koulu- ja työmarkkinoille. Nämä nuoret ovat yleensä juuri peruskouluun opintonsa lopettaneita tai opintonsa keskeyttäneitä. Oppivelvollisuusiän nosto yhdessä toimivan oppilashuollon sekä opinto-ohjauksen kanssa takaisi sen, että jokaiselle löytyy jatkokoulutuspaikka. Mikäli oppivelvollisuusikää ei olla valmiita nostamaan, niin vähintäänkin tarvitaan nykyistä tehokkaampia seurantajärjestelmiä. Tässä voisimme ottaa mallia muista pohjoismaista. Esimerkiksi Ruotsissa kunnilla on vastuu seurata alle 20-vuotiaiden sijoittumista sen jälkeen kun heidän oppivelvollisuutensa loppuu.

Nykyisin työelämässä vaaditaan yhä enemmän erilaista osaamista ja taitoja. Peruskoulupohjalta ei työelämään oikein pääse kiinni. Jos oppivelvollisuusikää nostetaan, on yhteiskunnan taattava koulutuspaikka kaikille nuorille täysi-ikäiseksi saakka. Tämä koskettaa nimenomaan niiden nuorten elämää, jotka ovat aikeissa lopettaa koulunkäynnin liian varhain ja vaarassa syrjäytyä.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Minna Canth on edelleen ainoa suomalaisnainen, jolla on oma liputuspäivä. Minna Canth oli oman aikansa edistyksellinen, yhteiskunnallinen vaikuttaja, tasa-arvon puolustaja ja naisasianainen. Tällaisena päivänä haluan nostaa esiin muutaman epäkohdan, joiden edistämiseksi tarvitaan nykypäivän minna cantheja (sukupuolesta riippumatta).

Tulevalla hallituskaudella on vihdoin aika saattaa voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki. Nykytilanteessa meillä on Suomessa kaksi erillistä lakia parisuhteesta: avioliittolaki eri sukupuolta oleville ja laki rekisteröityneestä parisuhteesta samaa sukupuolta oleville. Tästä kaksijakoisesta tilanteesta pitää päästä eroon, koska lain edessä kaikkien ihmisten tulee olla yhdenvertaisia. Sukupuolineutraali avioliittolaki olisi yksi merkittävä askel tähän suuntaan. Tasa-arvoisen, sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajat usein kommentoivat, että avioliitto-instituutio - tai peräti koko yhteiskunta - rapautuu, mikäli samaa sukupuolta olevat saavat oikeuden avioitua kuten heteroparit. On kuitenkin hyvin vaikea käsittää, miten kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus ja halu sitoutua voisi rapauttaa jotakin jo vahvasti olemassa olevaa. On myös hyvä muistaa, että sukupuolineutraali avioliittolaki on nimenomaan lainsäädännöllinen toimenpide, eikä se mitenkään suoraan liity kirkkoon tai sen velvollisuuteen siunata tai vihkiä samaa sukupuolta olevia.

Sateenkaariperheet ja sateenkaarivanhemmat kohtaavat edelleen paljon epätasa-arvoisuutta ja näkymättömyyttä. Rekisteröidyssä parisuhteessa perheen sisäinen adoptio tuli mahdolliseksi vuonna 2009. Olisi kuitenkin syytä laajentaa adoptio-oikeudet koskemaan myös perheen ulkopuolista adoptiota. Lapsen hankkiminen samaa sukupuolta olevien parien kohdalla on poikkeuksetta erittäin tarkkaan harkittua ja sen eteen on tehtävä myös paljon järjestelyjä. Sama voi toki koskea yhtä lailla lapsettomuudesta kärsiviä heteropareja ja itsenäisesti lapsen hankkivia naisia. Sateenkaarivanhemmuudelle tulisi myös antaa nykyistä vahvempi yhteiskunnallinen tuki ja tunnustus. Nyt kun vanhempainvapaita olleen uudistamassa, niin olisi samalla oiva tilaisuus antaa yhtäläiset oikeudet sosiaalisille vanhemmille. Sosiaalisen vanhemman tapaamisoikeudet (esimerkiksi parisuhteen päättymisen jälkeen) tulisi myös pystyä lainsäädännöllä turvaamaan. Nykyisellään tilanne voi teoriassa merkitä sitä, että yhteys lapsen ja sosiaalisen vanhemman välillä katkeaa. Tällainen ei missään nimessä voi olla kenenkään edun mukaista.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat edelleen syrjintää, henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä eriasteista kiusaamista. Tätä tapahtuu kouluissa, työelämässä ja arjen elämässä. Mediassa on nähty viime aikoina esimerkkejä työelämän vaikeudesta kohdata jollain tapaa normista poikkeava työntekijä. Johanna Korhosen ja Marja-Sisko Aallon kaltaisten ihmisten rohkea toiminta julkisuudessa on tuonut näitä vääryyksiä näkyviksi.

Haasteita riittää, mutta tilanne ei ole toivoton. Lainsäädännöllisillä muutoksilla voidaan saada paljon aikaan. Koulutus on avainasemassa. Lisäämässä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokoulutusta päiväkodeissa, kouluissa, viranomaistahoilla ja työpaikoilla on konkreettisesti mahdollista edistää yhdenvertaisuutta. Asenneilmaston muutos tapahtuu puhumalla ja kertomalla asioista julkisuudessa avoimesti. Tietoa tulee saada nykyistä paljon enemmän ja systemaattisemmin kouluihin, työpaikoille ja eri alojen viranomaisille. Vieras on usein pelottavaa ja herättää vastarintaa. Kun esimerkiksi homoseksuaalisuus tuleekin yhtäkkiä lähelle, vaikka perhepiiriin, se useimmiten muuttuu ajan mittaan täysin arkiseksi ja tavalliseksi asiaksi. Ihmisessä on todella paljon muutakin kuin seksuaalinen suuntautuminen. Yhdenvertaisuuden lisääntyminen yhteiskunnassa ei ole keneltäkään pois, vaan se on kaikkien yhteinen etu. Uskon, että voimme vielä saada aikaan sellaisen yhteiskunnan, jossa ihminen voi olla oma itsensä ja kokea olevansa yhdenvertainen, vaikkei täyttäisikään kaikkia normeja. Tämä ajatus ei jätä rauhaan. Onneksi.

Pitkä matka kohti tasa-arvoa - kansainvälisenä naistenpäivänä

Globaalisti ajatellen naisten kohtaama epätasa-arvo ja ihmisoikeusrikkeet ovat lopultakin melko samanlaisia kaikkialla. Ne saavat vain erilaisia ilmenemismuotoja ja tapahtuvat eri paikoissa eri mittakaavassa. Väkivalta, hyväksikäyttö, alempi asema työmarkkinoilla, perheen ja työn yhdistämisen vaikeudet, aliedustus, näkymättömyys, ulkonäköpaineet, vähättely ja mitätöinti. Muun muassa näitä kaikkia naissukupuoleen kohdistuu selvästi miehiä yleisemmin (vaikka toki niitä miehiinkin kohdistuu).

Suomessa julkisessa keskustelussa törmää yhä yllättävän usein toteamukseen, että meillä tasa-arvo on jo niin pitkällä, ettei koko asiasta tarvitse olla huolissaan. Tällainen ajattelu on haitallista, koska se sulkee silmät monilta todellisilta ongelmilta. Se tuntuu nojaavan ajatukseen homogeenisesta Suomesta ja yhdestä yhtenäisestä sukupuolesta. Kumpikaan ajatus ei ole realistinen. Suomi on muuttunut entistä monikulttuurisemmaksi ja kehitys jatkuu myös tulevaisuudessa. Monet ilmiöt ja asiat, joiden on ajateltu tapahtuvan vain ”siellä jossakin muualla, ei meillä”, tapahtuvat yhtä lailla täällä kotimaassa.

On tärkeä huomioida, että myöskään NAISET eivät ole mikään yksi ja yhtenäinen ryhmä. Naisia on monenlaisia. Epätasa-arvon paikat ja kokemukset voivat poiketa paljonkin toisistaan. Esimerkiksi kulttuurinen tausta, uskonto, ikä, vamma, seksuaalinen suuntautuminen tai - jopa niinkin ulkokohtainen seikka kuin - ulkonäkö voi vaikuttaa näihin kokemuksiin. Maahanmuuttajanaisten asemasta Suomessa on syytä keskustella yhä enemmän. Seksuaalivähemmistöihin kuuluville tulee saada tasa-arvoinen avioliittolaki ja adoptio-oikeudet. Vanhemmuuden kustannukset pitää vihdoin jakaa tasan kaikkien työnantajien kesken. Naisedustus politiikassa ja yritysmaailmassa on saatava kasvamaan lähemmäs miesten vastaavaa tasoa. Naisvaltaisten alojen palkkaus tulee vihdoin saada kuntoon ja ns. nais- ja miesvaltaisten alojen eriytymistä pitää yrittää purkaa. Kaikkien naisten on saatava näyttää omalta itseltään, ei tarvitse pyrkiä näyttämään mallilta tai missiltä. Perhe tai äitiys ei ole myöskään naisen ainoa mitta, vaan yhtä hyvin se voi olla uraan panostava sinkkunainen.

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä on otettava nykyistä paljon vahvempi ote erilaisten epätasa-arvoisuuksien konkreettiseksi poistamiseksi. Tähän liittyy myös yllä mainittujen toisiinsa kytkeytyvien epätasa-arvoa tuottavien tekijöiden tai ominaisuuksien selvempi tunnistaminen. Koulutus on yksi oiva keino lisätä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa. Tasa-arvokasvatusta tuleekin viedä yhä voimallisemmin päiväkoteihin ja kouluihin. Sukupuoli- ja tasa-arvokasvatuksen pitäisi olla selvästi integroituna koulujen opetussuunnitelmiin. Ja mikä tärkeää, tasa-arvon ja sukupuolen käsitteiden tulee olla tältä vuosituhannelta.

Tyydyttävä taso opetuspalveluissa ei saa riittää

Jyväskylän sivistyslautakunnan kokouksessa käsitellään tänä iltana talousarvioon perustuvaa opetuspalvelujen käyttösuuunnitelmaa vuodelle 2011. Viime joulukuussa sivistyslautakunta teki yli miljoonan euron tuottavuus- ja tasapainottamistoimenpiteet. Tänään käsiteltävässä käyttösuunnitelmaesityksessä leikkauksia pitäisi tehdä vielä 963 000 euroa. Syiksi leikkaustarpeisiin mainitaan mm. opettajien palkkojen ennokoitua suurempi nousu, Vaajakosken ja Keski-Palokan koulujen väistötiloihin liittyvät kuljetuskustannukset sekä valtiovarainministeriön vahvistamien kotikuntakorvausten kasvu. Säästöjä olisi nyt tarkoitus saada mm. vähentämällä perusopetuksen tuntimääriä ja koulunkäyntiavustajien määrää sekä nostaa kilometriraja 1.-3. luokkalaisten kuljetuksissa 3,5 kilometristä 5 kilometriin. Käyttosuunnitelmaehdotuksessa mainitaan tavoitteeksi "muodostaa lv.2011-2012 opetusryhmät kustannustehokkaasti ja suunnata opetusresurssit turvaamaan tyydyttävä palvelutaso".

Tavoite on äärimmäisen vaatimaton ja huolestuttava. Näillä leikkaustoimilla Jyväskylän opetuspalvelujen taso on laskemassa kestämättömän alhaiseksi. Nyt on syytä todellakin ennakoida tällaisten säästöjen kautta saavutettavia hyötyjä ja haittoja. Kuinka sujuvasti perusopetus jatkossa järjestyy? Miten oppilaat ja henkilöstö voivat? Kuinka hoidetaan erityishuomiota tarvitsevien oppilaiden tarpeet? Miten opettajat jaksavat paineiden keskellä? Jyväskylän oppilasmäärät ja tilakustannukset ovat nousujohteisia. Koulujen sisäilmaongelmat ja remonttitarpeet tulevat aiheuttamaan jatkossakin mittavia lisäkustannuksia. Jos sivistyspalvelujen budjetista aina vaan leikataan, ei edes tyydyttävää tasoa pystytä ylläpitämään - saatika että toimintaa pystyttäisiin kehittämään paremmaksi.

Lasten ja nuorten hyvinvointi riippuu pitkälti myös hyvästä koulutuksesta, joka antaa eväitä tulevaan elämään. Tyydyttävä ei saa tässä kohdin riittää.

Humanitaarisen maahanmuuton haasteita

Kinnulan kunta päätti reilun vuoden pohdinnan jälkeen olla vastaanottamatta pakolaisia Kongosta. Olen seuraillut matkan varrella aiheesta käytyjä keskusteluja sanomalehdistä. Kunta on saanut rahoitusta sisäasiainministeriön Haapa-hankkeesta. Haapa-hankkeen tavoitteena on edistää haavoittuvassa asemassa olevien kiintiöpakolaisten sijoittamista kuntiin ja kehittää pakolaisten vastaanottotyötä. Kinnula – ensimmäistä kertaa pakolaisia vastaanottavana kuntana - sai hankkeesta rahoitusta vastaanottomallin luomista varten. Tarkoituksena oli vastaanottaa 25 kongolaispakolaista, jotka olivat nimenomaan haavoittuvassa asemassa olevia naisia ja lapsia.

Kuntalaiset sekä kunnan virka- ja luottamushenkilöt ovat lehtijutuissa ja kirjoituksissa argumentoineet eri tavoin pakolaisten vastaanottamisen puolesta tai sitä vastaan. Kunnanjohtaja puhui pitkin matkaa vahvasti pakolaisten vastaanottamisen puolesta. Hän perusteli tätä mm. kyläkoulun pelastumisella, koska ”Meiltä loppuu Kinnulasta lapset, jos ei mitään tehdä. Pakolaiset toisivat mukavan lisän koululaisten määrään (KSML 8.10.)”. Keskustelussa vilahteli positiivisessa mielessä myös monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden lisääntyminen pienellä paikkakunnalla pakolaisten myötä. Haettiin myös yhdistäviä tekijöitä paikallisten ja tulijoiden välillä. Esimerkiksi se, että tulijat olisivat kristittyjä, nähtiin sopeutumisen kannalta hyvänä.

Kinnulan keskustelu osoittaa yhtenä esimerkkinä sen miten maahanmuuttajista keskusteltaessa helposti nousee esiin kysymys siitä, kuinka tai missä määrin Suomi tai jokin yksittäinen kunta voi hyötyä maahan muuttavista. Toisaalta keskusteluissa korostuu onneksi myös asian inhimillinen puoli. Moni näkee pakolaisten vastaanoton humaanina toimintana, jonka kautta osoitetaan hyväntahtoisuutta vaikeissa olosuhteissa eläviä kanssaihmisiä ja lähimmäisiä kohtaan. Tarkoitukseni ei ole osoitella tässä kirjoituksessa sormella Kinnulaa. Kinnulan tapauksessa vain toistuvat hyvin pitkälti samat argumentit, jotka yleensäkin esiintyvät maahanmuuttoon ja pakolaisten vastaanottoon liittyvässä julkisessa keskustelussa.

Huolestuttavinta on huomata miten usein humanitaarinen ja esimerkiksi työperäinen maahanmuutto menevät julkisessa keskustelussa sekaisin. Ruandalaisella pakolaisleirillä kuntapaikkaa odottava yksinhuoltajaperhe ja amerikkalainen huippututkija ovat yhtä lailla potentiaalisia maahanmuuttajia, mutta muuton syyt ja motivaatiot ovat hyvin erilaiset. Arvoon arvaamattomaan noussut hyötyajattelu sekä jatkuva tehokkuuden ja tuottavuuden odotus eivät kerta kaikkiaan sovellu pakolaisten vastaanottamisen perusteluiksi. Soisin näkeväni näitä argumentteja entistä harvemmin minkäänlaisen maahanmuuton ensisijaisena perusteluna. Jos pakolaisia vastaanotetaan, on tärkeä ymmärtää, että pakolaiset usein tulevat äärimmäisen vaikeista oloista. Kunnissa tulee olla riittävästi tietoa, koulutusta ja tukitoimenpiteitä tarjottavana niin uusille tulijoille kuin jo siellä asuville. Tähän tarvitaan riittävää resursointia, mutta myös aitoa sitoutumista ja avointa asenneilmastoa

Ehdotus maabrändiksi Suomelle: ratifioitu YK:n sopimus alkuperäiskansojen oikeuksista

Viime päivinä on käynyt selväksi, ettei Suomi tule ratifioimaan YK:n sopimusta alkuperäiskansojen oikeuksista tällä hallituskaudella. Oikeusministeri Tuija Braxin mukaan oikeusministeriön pitkään valmistelema puitelaki kariutui keskustapuolueen vastustukseen. Toivottavasti asia ei kuitenkaan jää julkisuudessa tähän karuun toteamukseen, vaan keskustelu aiheesta jatkuu. Olisi myös mielenkiintoista kuulla yksityiskohtaisempi selonteko siitä, miksi sopimus on keskustalaisten mielestä niin vaikea hyväksyä. Voisiko joku selittää, please?

Sopimuksen hyväksymisen esteenä on vuosikausia jatkunut erimielisyys saamelaisten maaoikeuksista Ylä-Lapissa. Puitelaissa saamelaisille ei olisi annettu omistusoikeutta valtionmaihin, vaan ainoastaan heidän päätösvaltaansa maankäyttöön olisi lisätty. Maat pysyisivät siis valtiolla, mutta hallintaoikeutta siirrettäisiin saamelaiskäräjille. Lainsäädännön tavoitteena on huolehtia, etteivät saamelaisten oikeudet omaan kulttuuriinsa heikkene. Saamelaisten asema alkuperäiskansana on Suomen perustuslakiin kirjattu. Maaoikeudet ovat kuitenkin todellinen taloudellisten ja kulttuuristen intressien konfliktivyyhti, joista ei hevillä päästä yksimielisyyteen. Eri puolilla maailmaa elävien (ja eläneiden) alkuperäiskansojen historiat ovat tämän toistuvasti paljastaneet. Kuten hyvin tiedämme, taistelu maaoikeuksista on esim. Pohjois-Amerikassa johtanut tilanteeseen, jossa alkuperäiskansat on ajettu reservaatteihin. Viime aikoina Suomessakin on uutisoitu mm. Kanadassa elävien alkuperäiskansojen aktivoitumisesta ja tyytymättömyydestä reservaattioloihin ja nykyiseen itsehallintomalliin (Intiaanit taas sotajalalla, Kaleva 10.10.2011).

Ikävä kyllä sekä Suomi että Ruotsi ovat häpeällisesti jättäneet allekirjoittamatta alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169 –sopimuksen. YK on jos useiden vuosien aikana moittinut Suomea tästä. EU-parlamentti on antanut asiasta lausunnon (20.1.), jossa se edellyttää kaikkien jäsenmaiden ratifioivan sopimuksen. Mikäli Suomi pidättäytyy sopimuksen allekirjoittamisesta ja jatkaa omalta osaltaan sooloilua, emme toimi ihmisoikeuksien edistämiseen sitoutuneen nykyaikaisen valtion tavoin. Nyt on syytä terästäytyä ja herätä tälle vuosituhannelle. Jos Suomessa aidosti halutaan edistää maabrändiä, niin olen täysin vakuuttunut siitä, että alkuperäiskansojemme oikeudet huomioiva ja ylipäätään vähemmistöjen ihmisoikeuksia arvostava politiikka toimii Snow Howta tai Drink Finlandia paremmin.

Se siitä joulurauhasta...eli Jyväskylän Setan toimiston ikkunat pirstaleina

Viime yönä rikottiin Jyväskylän Seta ry:n toimiston ikkunat pirstaleiksi harjalla hakkaamalla. Viime yö oli siis joulupäivän ja tapaninpäivän vastainen yö. Missä ihmeessä mahtoi olla ilkivallan tekijöiden joulumieli? Kohde oli selvästikin valittu tarkoituksella, koska vain Setan toimiston ikkunat oli rikottu ja muiden Kumppanuustalolla toimistoa pitävien järjestöjen ikkunoihin ei ollut koskettu. Satun itse olemaan Jyväskylän Setan varapuheenjohtaja vuosimallia 2010. Kuulin uutisen vasta hetki sitten ja kieltämättä jouluiseen lempeään oloon tuli ikävä riitasointu.

Tämä tapahtuma lienee taas yksi niitti siihen viharikosten sarjaan, joita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä - ja heidän etujärjestöään Setaa - kohtaan on eri puolilla Suomea viime kuukausina esiintynyt. Helsingissä kaasuhyökkäys Pride-kulkuetta vastaan heinäkuussa, Oulun ylioppilaskunnan tiloihin polttopulloisku lokakuussa ja viestinä ”Kuolema OYY homo loppu”. Ajankohtaisen kakkosen homo-ilta ja ne Päivi Räsäsen kommentit. Aiemmin syksyllä Jyväskylän Setan facebook-sivu lakkautettiin, koska sivun oli raportoitu sisältävän loukkaavaa sisältöä. Ehkä se on toden totta joitakuita loukannut, mutta todennäköisesti nimenomaan sen takia, että kyseiset henkilöt eivät siedä tai hyväksy homoseksuaalisuutta. Mitään erityisen loukkaavaa tai irstasta sisältöä ei sivulla missään vaiheessa ollut. Päätöksestä ei facebook teamin mukaan voinut valittaa. Yhtä kaikki, me valitimme ja argumentoimme sivun palauttamisen puolesta. No, hyvästä yrityksestä huolimatta sivua ei ole sen koommin näkynyt. Viime öisen episodin myötä siirryttiin virtuaalisista tiloista fyysisten tilojen turmelemiseen. Onneksi toimisto oli kuitenkin yöaikaan tyhjillään, eikä kukaan loukkaantunut ilkeän teon seurauksena.

Tällaiset tapahtumat osoittavat uudelleen ja uudelleen sen, että ihmisoikeustyötä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolesta on jatkettava ja sitä on tehtävä yhä voimallisemmin ja näkyvämmin. Setan alkuperäinen tavoite – tehdä itsensä tarpeettomaksi – ei vielä ole toteutunut. Työtä riittää! You can count me in!